Kun työyhteisökatsastaja menee huonekalukauppaan tekemään haastattelua, hän haluaisi heittäytyä ihanalle vihreälle sohvalle. Hän malttaa kuitenkin mielensä – onhan hän sentään jo lähes ammattitoimittaja.
Kodikas tunnelma ja historiaa huokuva persoonallinen talo ovat jo tehneet vaikutuksen. Olen käytännössä myyty – ja Antonin hymy riisuu minut lopullisesti aseista. Eipä sillä, että edes asetta omistaisin, saatikka aseenkantolupaa. Kovin olen muutenkin rauhaa ja rakkautta rakastava.
Anton ei ole yksin. Pian mukaan tulee Pia – äiti ja kollega. Ja nyt tarinaa alkaa todella tulla. He täydentävät toisiaan ihailtavalla tavalla.
Nopeasti käy ilmi, ettei kauppaa ole tehty täällä vain yhdessä tai kahdessa polvessa, vaan jo neljännessä. Aikoinaan Pian aviomiehen Riston pappa aloitti tässä samassa paikassa Stemma -kauppiaana ja nyt kauppaa tekevät Risto, Pia ja Anton.
Tässä kohtaa alan ymmärtää, ettei tämä ole sattumaa. Neljässä polvessa opitaan muutakin kuin kauppaa. Opitaan kohtaamaan ihmiset, pitämään lupaukset ja viemään asiat loppuun.
Pia sanoo sen ääneen: ”Täällä pyritään tekemään kivutonta kauppaa”. Sellaista, josta asiakkaalle jää hyvä fiilis. Minä nyökkään ja mietin, että jos tämä ei ole hyvää työelämää, niin mitä se sitten on. Työtä, jossa ihminen kohdataan ihmisenä – ja samalla syntyy tulosta.
Anton kuuntelee vieressä rauhallisesti ja täydentää. Nuori ammattilainen puhuu läsnäolosta, siitä että työajalla keskitytään asiakkaaseen ja murheet jätetään hetkeksi narikkaan. Persoona saa näkyä, Pia muistuttaa, mutta fokus pysyy asiakkaassa. Ajattelen, että tässä kiteytyy yksi työelämän aliarvostetuimmista taidoista: kyky olla tässä hetkessä toista varten.
Kun pyydän heitä kuvailemaan toisiaan työkaverina – ei äitinä eikä poikana – tehtävä on heille yllättävän helppo. Pia kuvailee Antonia luottopakiksi. Homma kuin homma hoituu. Pia on iso tukipilari, sanoo puolestaan Anton. Tässä kohtaa meinaa haastattelijalla mennä tunteisiin. Täytyy äkkiä kääntää puhe varastohommiin ja siihen, kuinka monta rekkaa on joskus purettu yksin.
Pian lähtiessä palvelemaan asiakasta saan tilaisuuden jututtaa Antonia hetken kahdestaan. Puhumme nuorista ja työelämästä. Anton puhuu kärsivällisyydestä – siitä, ettei kannata mennä rahan perässä vaan oppimisen. Että jokainen työ opettaa jotakin ja sen ymmärtää usein vasta jälkikäteen. Että oikoteitä ei ole, eikä kaikkea tarvitse saada heti.
“Työ ei ole koko elämä ja tonni kerrallaan”, hän sanoo ja hymyilee. Kuunnellessani ajattelen, että juuri tällaista tarinaa muidenkin nuorten olisi tärkeää saada kuulla.
Kun Pia palaa, hän sanoo lauseen, joka jää leijumaan ilmaan: “Tämä on vain työtä.” Hetken mietin, että kuulinko oikein. Vain?
Hän jatkaa rauhallisesti. Työ tehdään hyvin, täysillä ja sydämellä. Asiakkaat kohdataan oikein ja niin, että heille jää hyvä tunne myös kauppojen jälkeen. Mutta työ ei ole koko elämä. Sen ei pidä olla. ”30 vuotta meni tämän oivaltamiseen”, sanoo Pia. Minä nyökkään ja taas meinaa silimät kastua. Hemmetti! Keskity nainen.
Ajattelen, että tässä on jotakin olennaista, joka työelämässä usein menee sekaisin. Rajat eivät tee ihmisestä kylmää – ne tekevät hänestä kestävän. Sietokyky ei synny kovuudesta, vaan siitä, että tietää milloin kannattaa pitää kiinni ja milloin kannattaa päästää irti.
Tässä kohtaa mieleeni nousee ajatus, joka on pyörinyt päässäni jo pidempään. Kaikki, mitä me teemme, on tehty jaettavaksi. Osaaminen, kokemus, empatia. Muutenhan millään ei olisi mitään merkitystä.
Vexi Salmi ja Juice Leskinen eivät tehneet laulujaan vain itselleen. Eikä myyjä tee työtään vain itselleen. Eikä työyhteisökatsastaja katsasta vain itseään varten. Merkitys syntyy vasta silloin, kun joku toinen saa siitä jotakin. Kun joku kokee tulleensa kohdatuksi, kuulluksi tai autetuksi eteenpäin.
Katselen Piaa ja Antonia ja ajattelen, että tässä tämä näkyy käytännössä. Neljässä polvessa jaettu osaaminen, jaettu vastuu ja jaettu arki. Kukaan ei tee yksin, eikä kenenkään tarvitse kantaa kaikkea. Täällä tehdään asioita oikein – myös silloin, kun kukaan ei katso.
En voi olla ihailematta tätä tiimiä. Äitiä ja äidin poikaa. He voisivat lähteä tältä seisomalta valmentamaan työyhteisöjä – heillä olisi niin paljon annettavaa meille muille.
Eihän sitä koskaan tiedä – maailma ei ole vielä valmis. Sitä ennen he pysähtyvät ratkaisemaan asiakkaiden sisustusongelmia.
Kiitos Pia ja Anton rohkeudesta heittäytyä tähän tarinaan.
Kiitos nauruista ja kiitos liikutuksen hetkistä 💚